Äidin eroahdistus

Eroahdistus. Minulla. Lapset lähtivät 500km päähän mummoloitten ja ukkiloitten iloksi. Ja mitä minä tein? Jäin itkemään. Aloitin jo eilen, ettei nyt sentään liian kuivaksi elämä kävisi. Laukut pakattiin huolella, juu, tuskin se helleaalto pyyhkäisee viikossa joten pitkää housua-puseroa vaan laukut täyteen. No, myös ne "pikinit" jos saunasta käsin vaikka tarkenee järvessä käydä. Ehdotin kokouikkaria, ei pienempi kuulema missään nimessä voi niin rumasti pukeutua, pikinit tarvitsi. Ja yhtä paljon vaatetta vauvanukelle kuin itselleen. Sai pakata. Ei varmasti kauaa vauvanuket tässä talossa hoitoa saa joten nautin itsekin vielä tästä ajasta.  En siis raaskinut rajoittaa pakkaamista, mahtuvat kyllä pakettiautossa menemään, saas nähdä miten Hondan takaluukun kanssa sitten käy kun lapset jossain vaiheessa menen hakemaan. Mukaan kun lähti polkupyöräkin...

Mutta tämä tunne. Olivat olleet poissa tunnin ja vartin kun laitoin viestiä miehelle: täällä on ihan liian hiljaista. Tulkaa takaisin! Ei totellut, vaan käski ottamaan lasin viiniä. En totellut, tiedossa kun on vielä lenkkeilyä ystävän kanssa tälle illalle. Ja onneksi onkin. Eihän minulla ole mitään tekemistäkään kun perhe on poissa. Tai on, mutta en osaa tarttua toimeen. Paikallani pyörin ja ihmettelen. Oikeasti, olen niitä naisia jotka eivät kaipaa sitä ns. omaa aikaa ilman lapsia. Niin ärsyttävä sanakin "oma aika". Tottahan toki on päiviä, että jos huuto.net olisi käsillä niin sinne lähtisi pari kappaletta lapsia edulliseen Osta Heti-hintaan. Toistaiseksi on selvitty tällä ala-ja yläkerran talolla, jossa tilaa riittää laskea kymmeneen ja aikaa kipittää portaat ylös on sen verran, että ehtii omaan huoneeseen. En kaipaa erikseen aikaa olla itsekseni kotona, sitä ehdin arjessanikin kokemaan. Minulle omat harrastukset ovat sitä omaa aikaa ja se todellakin riittää, että äiti käväisee tunnin lenkillä ja on taas hieman pidemmillä piuhoilla varustettu.

Olemme myös tottuneet tähän, koska tukiverkostomme on aina ollut satojen kilometrien päässä. On vaan täytynyt selvitä itse joten ei ongelmaa. Ja tottahan toki on selvitty, hyvä arjen organisointi rules! Lapset ovat tekemisissämme mukana, niin aikoinaan taloa rakentaessa kuin nyt pihalla puuhaillessa. Ei tullut traumoja 3-4v lapselle vaikka suuren osan tuosta iästä vietti rakennustyömaalla leikkien puupalikoilla ja saviliejulla. Ei lapsia olla "ulostettu" pois jaloista pyörimästä siksi, että saisi tehtyä hommia paremmin tai tehokkaammin. Eli summa summarum olemme perhe joka on lähes aina yhdessä. Sen vuoksi tässä äiti itkee ikäväänsä kun ei osaa olla ilman lapsiaan. Sitähän tämä vissiin on. Ehkä olisi aika opetella, en kuitenkaan ajatellut heidän kotona aikuisena asuvan. Ja mikä ihanuus se on noille rakkaille isovanhemmille saada lapset luokseen, itselleen, edes kerran pari vuodessa. Nyt kun he vielä jaksavat touhuta lastenlastensa kanssa. Tämän ilon ja onnen heille todellakin suon.

Ja rehellisesti sanoen, se eronhetki on aina kaikista ikävintä. Kyllä sitä sitten tottuu itsekseen olemiseen ja kun vielä miehen saa kotiin kaveriksi niin mikäs se mahtavampaa. Ja sitten jossain vaiheessa kun ne omat lapset palautuvat kotiin ja viehätys omien lelujen iloisesta jälleennäkemisestä haihtuu, muistelee äitikin, että olipas oikeastaan ihan kiva olla välillä yksin...
Nyt lenkkitossut jalkaan ja lenkille.  Tänään ei muuten tartte iltapalaa laittaa muille kuin itselle! Paitsi että ottaiskohan se lenkkikaveri jotain syötävää lenkin jälkeen...

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kaverin kynästä: Miten saada sohvaperuna-kotiäiti liikkumaan? Ja miksi?

Minä mikkään blogin kirjoittaja....Tiirinkosken Tehtaalla.