Vihta sulle, muna mulle!

Virpomavitsojen askartelu. En tykkää. Ne höyhenet, silkkipaperit, kaikenlainen sälä ja se väsääminen. En tiedä mitään niin raivostuttavaa kuin höyhenet ja niistä irtoavat hahtuvat.  Niitä sitten löytyy sieltä ja täältä, vähän niinku kuusenneulasia joulun jälkeen. Huomenna kuitenkin Se päivä, jota lapsi odottanut innoissaan jo monta viikkoa. Isompi ei enää odota, varmaan traumatisoitunut äidin ja lapsen yhteisistä askarteluhetkistä. Pienemmälle ei ilmeisesti vielä ole valjennut se totuus, miten ajatuksena niin ihana askarteluhetki äidin kanssa voi oikeasti olla kaikkea muuta. On nimittäin lähtenyt vetämään kesken askartelusession koko lapsi.

Tämä video (1,27min) voisi olla kuvattu meiltä:

http://youtu.be/O9lPfPI4GVo

Osui ja nauratti, oikeasti kaikki niin tunnistettavissa. En tällä ylpeile, mutta kun tiedän, ettei tämänkään vuoden Vuoden Äiti-titteliä tänne ropsahda, niin uskallan tunnustaa, että minähän se tuo videon äiti. Tai sitten sen sisko. Mutta niin totta nuo kaikki. Että kun ne kaksikymmentä oksaa täytyisi askarrella sukulaisille ja naapureille. Ja lapsethan jaksaa tehdä niistä tasan kaksi. Ja nekin sen näköisiä, ettei niitä kehtaa kylille lähteä viemään. No, ihan tuota viimeistä en allekirjoita, vaikka "tää on äiti nyt valmis!" lausahdukseen tänäänkin lisäsin, että "jospa vielä kuitenkin muutaman koristeen laittaisit...". Ja jälleen kerroin tarinan siitä, kuinka kerran ovella kävi kaksi virpojaa heiluttamassa yhdellä höyhenellä koristeltua koivunoksaa. Ei ollut nättiä semmoinen. Eikä kohteliasta. Niin oli silloin tökerö tilanne, että en edes hoksannut poikia pistää takaisin kotiinsa askartelemaan pikkasen parempaa versiota. Munat saivat ja minä koivunoksan roikkuvalla höyhenellä. Irtosi sekin.

Mutta tänään yllätyin. Lapsi jaksoi kuulkaa väsätä kaikki virpomiseen tarvitsemansa risut! Eikä yhtään raivonpuuskaa typeristä höyhenistä tai repeävistä silkkipapereista kuulunut. Niin valmistuivat risut suit sait sukkelaan. Ja mitä mietin minä? Sitä, että kohta tässä talossa ei enää näitäkään vitsoja askarrella, kun alkavat olla sen ikäisiä, että virpomisen tilalla muut virpomiset. Mutta, ei kyllä tule ikävä pöllyäviä höyheniä! Perinnettä vain. Ja liian nopeasti kuluvaa aikaa.

Lapsena olimme naapurintytön kanssa ahkeria virpojia. Noita-kollega Maaritille rakkaita terkkuja. Munarikkaita keikkoja me tytöt teimmekin kylällä kiertäessämme. Vitsoja askarreltiin monta päivää ja Palmusunnuntaina startattiin liikeelle hyvissä ajoin kahvipannut heiluen. Niin varhain lähdettiin, että eipä joka oven takana oltu edes herätty. Usein kellojen kesäaikaan siirtäminen sattui tuolle päivälle. Monenlaista asukasta, vaatteet päällä tai ei, on jäänyt lapsuuden virpomisreissulta mieleeni. Myös se, miten meihin suhtauduttiin. Seuraavana vuonna kyllä muistimme, kenen luokse on tervetullut olo, kenen ovea kannattaa välttää. No, taisimme muistaa myös sen, keneltä sai isot munatkin.

Huomenna nuorimmainen lähtee naapurikierrokselle. "Mä meen sit vaikka yksin" ilmoitti toinen, kun sisko jo hyvissä ajoin jättäytyi pois tästä tehtävästä. Kaverinsa kanssa kuitenkin on lähdössä, startti klo 10. Kissa katsottu valmiiksi. Se oli risujen valmistumisen jälkeen se tärkein juttu. Että minkä kissan ottaisi mukaan. "Pitäähän noidalla nyt kissa olla, haloo!"

Virvon varvon iloja kaikille! Muistetaan me aikuiset ottaa hymyssä suin ovella kävijät vastaan! Tärkeä päivä, jännittävä tehtävä lapsosille! Ja voi sitä riemua kun reissulta kotiin palataan! Selvisin! Onnistuin! Osasin! Ja hitsit, miten paljon suklaamunia mä sain!!