Ne Todelliset Ystävät


Olen kuulkaas onnekas. Ai miksi? No siksi, että minulla on elämässäni todellisia ystäviä. Ystäviä isolla Yyllä. Ai millaisia todellisia? No, aloitetaanpa siitä, että miten Sinä määrittelet tosi ystävän? Millainen on Sinun tosi ystävä?

Olen muuttanut elämässäni monta kertaa. En huvikseen enkä hakeakseni jännitystä elämääni. En todellakaan. Elämäntilanteista johtuen olen muuttoni tehnyt. Olen elämäni aikana kohdannut paljon upeita ihmisiä, joiden kanssa on syntynyt ystävyyssuhteita. Kaverillisia sekä syvällisempiä. Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Ei ole vaikeaa saada juttua aikaiseksi, hiljaisia hetkiä tulee harvoin. Vastavuoroisuus. Se on mielestäni yksi tärkeimmistä kriteereistä, mikä yhdistää omia ystäviäni, niitä todellisia. Jos annat, myöskin saat. Ei ole reilua, jos olet jatkuvasti antajan puolella. Annat, annat, kuuntelet, kuuntelet. On kuulkaa aika yksipuolista ja kuluttavaa. Etenkin, jos se virsi vastapuolelta on mollivoittoista. Tämänkin olen kokenut. Ja vaikka nöyrä täytyy olla, eikä aina odottaa sitä vastavuoroisuutta, niin ystävyydessä se ei vaan pidemmän päälle toimi.

Tottahan toki, ystävyyteen kuuluu ihan jokainen sävy, myös se molli. Itselläkin joskus sellaista sointua piisaa (joskus vähän enemmänkin, sorppa vaan) ja sitä ystävilleni vuodatan. Elämää ja inhimillisyyttä nekin. Mutta jos ystävyyssuhde ottaa ja imee sinusta ne parhaat puolet, vie voimat, tulee negatiivisesti iholle, alkaa tehdä sinusta samanlaisen virren vaikertajaa, silloin joutuu miettimään, mikä minulle itselleni on parasta. Tai ainakin sellaista, että itse voit hyvin. Olen joutunut tietoisesti jättämään taakseni negatiivista energiaa huokuvat ihmissuhteet. Voit ajatella, että jopas tuossa epäreilu ystävä. Saat ajatella. Herkkänä ihmisenä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Mielenterveys ennen kaikkea. Ennen sitä ystävyyttäkin. Kyyneleitä vuodattanut, hiljaa, yksin. Hakenut ystävälle apua, koska itse en sellaista voi tarjota. Toisessa ääripäässä luottamuksen menettäminen. Sellaisen olen kokenut ystävyyssyhteessa onneksi vain kerran näin aikuisiällä. Päässyt varmaan siis helpolla. Mutta voin sanoa, että pysyvän jälkensä jätti. Ystävyyssuhde, joka perustuikin kateuteen. Voi sinisilmäinen minä. Kolahti ja kovaa. Mieheni joskus totesi, että mistä oikein itselleni kaikenmaailman "nut caset" kerään. Olisiko sosiaalipedagoginen tausta syynä ;) No, en enää kerää. En ole kerännyt aikoihin. Toki jokaisella ihmissuhteella, jotka elämäni varrella ovat mukanani kulkeneet, on oma merkkinsä elämässäni. Ovat opettaneet, kasvattaneet, vahvistaneet minua ja minuutta, ohjanneet suuntaan, jossa voin hyvin. Kiitollinen siis kaikista ystävistä, pysyvistä ja ohikulkeneista. Jopa siitä luottamuksen rikkoneesta. Opetti.

Uskon siihen, että kaikkien ystävyyssuhteiden ei ole tarkoituskaan pysyä ja kestää ikuisesti. Elämäntilanteet muuttuvat, tarpeet muuttuvat. Asiat, jotka ennen yhdistivät, eivät yhdistä enää. En siis koe, että kukaan olisi mokannut sen enempää. Asiat vaan ovat menneet suuntaan, jossa suhteet ovat muuttuneet toisenlaisiksi. On kasvettu erilleen, vaikka se kuinka kliseiseltä kuullostaakin. Miksi sitten on erkaannuttu toisesta? Eikö ole pidetty ystävyyttä yllä?

Olen se ystävä, joka harvoin soittelee kuulumisia. Edes viestittää. Anteeksi siis ystäväni ja samalla suuren suuret kiitokset, että olet edelleen ystäväni! Miksi en soittele? Niin. Miksi? Onko se kiire? Vai se, että olen tottunut soittamaan silloin, kun on oikeasti asiaa? Ai, silloin kun olen vailla jotain? Joku voisi sen ehkä näinkin tulkita. Että olen paikalla silloin, kun itse tarvitsen. Määritän siis ystävyyden kulun? Ei. En vain ole tottunut rupattelemaan puhelimessa niitä näitä. Arjessani ei ole hetkeä, että esimerkiksi istuisin autossa työmatkaa ajaen, jolloin voisin sen ajan hyödyntää puhelimessa. Joskus oli ja sen siihen tehokkaasti käytin. Oliko minulla silloin enemmän ystäviä? Ei.

Todellinen ystävä, minun todellinen ystävä, on pysynyt rinnallani siitäkin huolimatta, etten soittele hänelle. En viestittele. Toki joskus, mutta en todellakaan edes viikottain. En edes joka toinen viikko. Ja tiedättekö mitä? Minulla on ihan älyttömästi näitä tällaisia ystäviä. Ystäviä, jotka eivät tarvitse viikottaista pläjäystä sille, että mitäpä kuuluu. Nähdäänkin harvoin. Ja kun nähdään, niin jutut jatkuvat siitä, mihin jäätiin ja paljon vielä päälle. Ja siltikin, he ovat niitä Todellisia Ystäviä! Isolla teellä ja yyllä. Ja molemmin puolin tämä asia todettu. Että onpa se rikkautta ja ainutlaatuisuutta, että meillä on toisemme! Huolimatta ajasta, välimatkasta, elämäntilanteesta. Ja toki, niitä Ystäviä, joiden kanssa jaetaan tätä lähiarkea ja elämää, heitäkin on. Niin kiitollinen heistä. Kuitenkin kaikkia ystävyyssuhteitani, jotka ovat pysyneet yllä kaikista elämän heittelyistä huolimatta, yhdistää riippumattomuus, vastavuoroisuus, rehellisyys, avoimuus. Nämä ovat ne avainsanat siihen, että ystävyys on pysynyt syvänä ja hyvänä ilman päivittäistä, viikottaista, joskus kuukausittaista yhteydenpitoa. Luottamus siihen, että ystävä on siellä jossain, ajattelee minua silloin tällöin, toivoo minulle vain ja ainoastaan sitä hyvää ja parasta, ei kadehdi - se on sitä todellista ystävyyttä. Minun mittarilla mitattuna. Kiitollinen teistä jokaisesta, ystävästäni. Tänään tavattu pitkästä aikaa neljää sellaista. Kiitos tästä päivästä Kippana, Teija, Pirjo ja Malla. Kiitos ystävyydestänne! Olette rakkaita! Olette tähtenä minun taivaalla! Kiitos, että jaksatte loistaa! Kiitos, kun saatte minutkin loistamaan. Ihan omana itsenäni. Ja kiitos myös teille muille, todellisille ystävilleni! Tiedät kyllä, että olet ihan huippu!





Kommentit

Suositut tekstit