Teinin äiti kypsymässä


"Kypsymättömiä eivät ole teinit vaan heidän vanhempansa". Tällaisella uutisella tähän päivään. Heti klikkasin auki. Kodinkuvalehden sivuilta, lastensuojelutyötä tekevän Maaret Parviaisen loistava kirjoitus. Tunnistin itseni. Ymmärränhän minä teinejä. Hyvin on hallussa ihmisen kehitys, kasvatustieteen oppaat, teoriat. Ammattina kun on sivistää ja kasvattaa. Mutta. Ei tottavieköön uskoisi. Ainakaan ihan joka päivä. Jos oven taakse joku vieras sattuisi sopivalla hetkellä, niin ei uskaltaisi soittaa ovikelloa. "Täällä vartioin minä"-kyltti ovenpielessä, tällä naamalla varustettuna. Tai se "Liikkuminen omalla vastuulla". Ne täytyisi varmaan asentaa. Kukaan meillä kävisi. No, ei käy ovi kyllä nytkään kovinkaan tiuhaan.

Ai, miksi sairaslomalla nyt olen? Ääni lähti. No joo, ei sentään lapsille huutamisesta. Eikä kenellekään huutamisesta. Ihan vaan taipumusta flunssalla mennä tuonne äänihuuliin. Mutta sopi nyt vitsintynkänä aiheeseen. Jos ymmärrät. Olen ollut puhumatta pari päivää. Korjaan, että olen y-rit-tä-nyt olla puhumatta pari päivää. Eilinen aamu alkoi lupaavasti. Ihan viittomalla ja erilaisilla vislauksilla lapsia aamupalalle hoputtelin, että kouluun ehtivät. Mielessäni mietin, että hitsit, tämähän onnistuu hyvin ja paranen oikeasti! Niin lähti kouluun pienempi, isompi alkoi tekemään lähtöä. Jostain syystä tykkää maleksia ja hidastella ihan viimeiseen asti. Varmaan toivoo salaa myöhästyvänsä koulusta. Rasittaa minua tuo piirre. Mutta sen tiedän, että johtuu ihan meidän temperamenttieroista. Siksi se ärsyttää.

Niin joutui teini vihdoin vessasta ja kiirettä alkoi pukkaamaan. Ei kyllä liikkeissä näkynyt. Luulisi ihmisen kiireessä nyt pikkasen nopeampi olevan. Mutta ei. Melkoista lapamatoilua. Eteisessä oli takkia päällensä vetämässä kun menin sanomaan heipat. Ja mitä näin? Lapsella (tuli teinistä nyt lapsi, sillä sehän hän oikeasti vielä on) jalassa pelkät urheilutrikoot! Sellaiset vähän niinkuin kalsarit. Aatteli niillä kouluun lähteä. Marraskuussa! Ja sitten oli minun pakko käyttää ääntä ja pyytää laittamaan housut jalkaan. Ulkohousut (hah, varmaan en laita= ylimielisyyttä) tai edes ne farkut. Lopulta sitten piti ottaa isä-kortti käyttöön ja sanoa, että kilautetaanpa iskalle, niin saat keskustella aiheesta hänen kanssaan. En tiedä, mistä sen keksin. Kovin ylpeä en tästä ole. Kyllähän minä nyt lasteni kanssa pärjään. Tartte isällä kiristää. Kuitenkaan ei tähän asiaan mitään sanoisi. Niin meni farkut jalkaan, itkuakin oli yläkerrassa väännetty, mutta sitähän ei sopinut näyttää. Että pahamieli tuli. Toivottelin hyvää koulupäivää halauksen kera, ei oikein ollut vastaanottavainen. Siltikin uskon, että tämä sovinnonhalaus oli kuitenkin hyvä juttu. "Tärkeämpää kuin riitelyn välttäminen, on sopimisen varmistaminen" kirjoitti Maaret Parviainen KK-lehden artikkelissaan. Näin se on. Vaikka sopiminen olisi yksipuolista. Se kannattaa silti.

Olen tätä aihetta aiemminkin sivunnut. Ja varmaan sanonutkin, että kovasti kasvattaa ja kypsyttää. Tällaista "kasvatusalan ammattilaistakin". Helpolla päässyt, ja helppoahan tämä edelleenkin on. Mitä nyt vaan ite ne omat tunteensa hallitsisi ja hillitsisi. Ettei sitä teinin kiukkua itselleen aina imisi. Ymmärtäähän sen, että näin parempi. Kiukutella kotona. Ja että ylipäätään näyttää tämän toisenkin puolen itsestään. Muovautuu siitä omaksi itsekseen pikkuhiljaa. On aito ja rehellinen.

"Mua ei sitten tartte kuvata. Laita siihen kuvauslupalappuun, etten osallistu yhteiskuvaan". Näin eilen tuumi harrastuksestaan kotiuduttuaan. Tanssiharrastus joutunut tänä syksynä koetukselle. Ryhmässä suurinosa teiniämme nuorempia, kooltaan paljon pienempiä. Kysynyt motivaatiota. Tanssinut tämä tyttö kolme vuotiaasta asti. Nyt sitten uhoilee, ettei jatka enää tuota joulun jälkeen. Ja tää on se paikka, jossa sitä äitiäkin vissiin tarvitaan. Kiittää sitten isompana, kun ei harrastusta "annettu" lopettaa. Kokeillaan, josko ryhmän vaihtaminen onnistuisi ja tanssi jatkuisi.

Vanhemmuus jalostaa, sanotaan. Sitä odotellessa. Että tulisi sitä kärsivällisyyttä, neuvottelutaitoja, oikeita sanoja. Vähemmän niitä sammakoita, kuten eilen tuo villi isä-kortti. Vaikka se nyt sammakoista sieltä kesyimmästä päästä. En uskalla tähän edes kirjoittaa niitä The real Sammakoita. Kuitenkin taas jossakin lööpissä olisin. Jatkan tätä hiljaista (toisinaan vähän äänekkäämpää) sammakoiden kesyttelyä ja irtipäässeiden pyydystelyä ja totean, että oon ihan kyllin hyvä äiti ja kasvattaja. Vaikkei se teiniltä saatu palaute aina siltä siltä tunnukaan. Maalataan silti yhdessä tietä, jonka varrelta saa itselleen niitä kasvun aineksia. Niin äiti kuin tytär.


Kommentit

Suositut tekstit