Etuoikeutetussa tehtävässä


Kirjoitan tätä blogia ihan Minnana. Äitinä. Arjesta. Joskus rivejä tarkemmin lukeva voi huomata, että käy se töissäkin. Ammatinkin tunnistaa. Koska tämä ei ole mikään asiantunteva, pedagoginen blogi, en ole tänne sen enempää ammatillisia asioita nostellut. Nyt haluan sen tehdä.

Olen varmaan aiemminkin maininnut, kuinka etuoikeutetussa asemassa saan työssäni erityisopettajana olla. 11-vuotta sain tehdä töitä eskari-10. luokkalaisten kanssa. Pienessä kunnassa, kaikki samassa luokassa, loistavien kouluohjaajien kanssa. Kun pieni eskarilainen aloitti koulutaipaleensa luokassani, sain usein olla myös se, joka haikein mielin halailee hänet jatko-opintojen pariin. Kuinka etuoikeutettua, eikö? Samat oppilaat eskarista ysiin (kun kymppiluokka aikoinaan poistui)! Sai tutustua pieniin lapsiin, joista vuosien varrella kasvoi reippaita nuoria. Ilolla ja onnella, kyynelten kera, heidät matkaan saatteli. Tietäen, että pärjäävät kyllä! Sai tutustua lasten perheisiin, myös muihin lapselle tärkeisiin sukulaisiin. Sai olla osana perheen juhlahetkissä, kuten rippijuhlassa, jatko-opiskelupaikan kunniaksi järjestetyissä kemuissa, peruskoulun päättäjäisbileissä. Viimeisimmät viisi vuotta olen opettanut vähän pienemmän ikähaitarin opetusryhmiä pääasiassa yläkoulun puolella, mutta edelleen saanut olla mukana tärkeissä hetkissä. Tärkeitä hetkiä on toki jokainen koulupäivä pullollaan, mutta nyt puhun siitä kaikesta "bonuksesta", jota saan arkityöni ohella kokea.

Luottamus ja avoimuus. Nämä kaksi asiaa olen kokenut äärimmäisen tärkeiksi kodin ja koulun välisessä yhteistyössä. Molemmin puolisesti. Ja näitä asioita olen työssäni halunnut painottaa. Koen vahvasti, että vuosien varrella minuun on luotettu niin opettajana kuin myös ihan minuna itsenäni. Avoimuus ja rehellisyys ovat tärkeitä tekijöitä luottamuksen syntymiselle. Ilman luottamusta tätä työtä on haastavaa tehdä. Olen kovin kiitollinen, että olen saanut tehdä tätä kasvatustyötä positiivisessa ja innostavassa ilmapiirissä, aivan loistavien perheiden ja itse lasten ja nuorten kanssa. Huumorilla ja ilolla, antaen ja saaden niin rutkasti takaisin. Jokainen maailmalle lähetetty nuori on jättänyt oman merkkinsä sydämeeni. Toivottavasti myös toisinpäin. Jokainen, jota olen opettanut, on opettanut myös minua.

"Oikeastiko sä menet sun oppilaiden kotiin?" on muutama ystäväni joskus ääneen ihmetellyt, kun olen kertonut saaneeni kutsun vaikkapa rippijuhliin. Oikeasti menen. Saan kunnian mennä ja olla mukana tätä tärkeää päivää. Ehkäpä juuri tämän nuoren elämän tärkeintä päivää. "Vau, tuntuu varmaan hyvältä, että opettaja saa kutsun juhliin" on joku toinen todennut. Kyllä. Lämmittää mieltä ja koen suurta kiitollisuutta. Siellä kirkonpenkissä istuessani ja katsellessa kulkueessa kulkevaa oppilastani, en ole voinut välttyä liikutukselta. Oppilaiden vanhempien liikutuksen huomaaminen on herkistänyt mieleni entisestään. Niin etuoikeutettu ope, minä, saadessani kunnian olla mukana näissä hetkissä.

Tänään sain postia. Se poika, joka eskarilaisena ensimmäisenä tutustumispäivänään pyyhälsi luokan eteen pyyhkien taulun reunalta alas kaiken sinne laitetun ja monet muutkin tavarat, lähetti kortin. Osoitteeni muuttuu. Adressen ändras. Tästä olin jo kuullut syksyllä, mutta kortin saaminen liikutti. Nyt se tapahtui. Hän, nyt jo aikuinen mies, muuttaa omaan kotiin. Sattumoisin tänään kuntosalilta kotiin kävellessäni mietin, mitä mahtanee hänelle kuulua. Kyllä, välillä sitä "vanha ope" miettii entisiä oppilaitaan. Ja sitten sain juuri tänään postia! Näin se kuuluu mennä. Elämän ja itsenäistymisen. Olen todella onnellinen, että tämä aurinkoisen elämänasenteen omaava nuori mies on saanut oman kodin, oman asunnon. Olen 18-vuotta sitten (apua tämä ajankulku) tehnyt tutkielman Joensuun seudulla kotona asuvien kehitysvammaisten nuorten ja aikuisten asumistoiveista, ja surukseni oli silloin, kuten nytkin, tilanne se, ettei sopivia tuetun/ohjatun asumisen yksikköjä tahdo löytyä. Niitä ei ole tarpeeksi. Voikin varmaan sanoa, että on lottovoitto, jos ja kun oman kodin saa! Siksikin tämä tänään tullut kortti herkisti ja ilahdutti yhtäaikaa. Aivan mahtavaa. Ja kyllä, kylään olen menossa, kunhan siellä suunnalla liikun!

Sain viime syksynä messengerin kautta yhteydenoton nuorelta naiselta, jota myös "kauan sitten" opetin. Viestiketju alkoi esittelyllä ja kysymyksellä, että "muistatko vielä minut?" Tottakai. Muistan jokaisen. Tämä yhteydenotto lämmitti mieltäni kovasti. Henkilö kirjoitti "Muistelen vieläkin meidän luokkaretkeä Raumalle. Siellä oli niin ihanaa." Nämä niitä arjen iloja, tapahtumia, joista kehittyy muistoja. Sellaisia, joita vielä useiden vuosien jälkeen muistetaan. Että oikeasti, olen ihan älyttömän etuoikeutettu saadessani olla työssä juuri tässä tehtävässä. En tiedä, uskonko kutsumuksellisiin tehtäviin, mutta jossain määrin tiedän olevani oikeassa hommassa täällä pallon pinnalla. Koen vahvasti, että saan tehdä työtä, jolla on oikeasti merkitystä. 

Merkityksellisiä hetkiä sinunkin työviikkoon!


Kommentit

Suositut tekstit