Kaverin kynästä: Uusia alkuja

"Kirjoitin viimeksi tähän Minnan Vaniljatanko-blogiin puolitoista vuotta sitten. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Tarkoituksenani oli palata blogiin nopeammalla aikataululla teemalla: ”Kaikki hyvin ja kunto kasvaa kohisten”, vaan eihän se niin mene...

Tällä viikolla posti toi mukanaan kuopuksen esikouluhakemuksen. Pysäyttävä kirje tämmöiselle ”ammattiäidille”, joka viimeiset 16 vuotta on hoitanut lapsiaan kotona, nukuttanut päiväunille, huolehtinut kerhot, eväät, haalarit ja hanskat, täyttänyt liput ja laput. Huoltanut ja huolehtinut. Ensi syksy on uudenlaisen arjen alku, silloin kaikki lapsemme ovat koulutiellä.

Mutta palataan siihen elämäntapamuutokseen, johon neljänkympin rajapyykki minut toi. Sohvaperunasta kuoriutui aimo liikkuja, viime talven liikuin 4-6krt viikossa hyvällä sykkeellä: Bodypump, Voimatreeni, TRX, kuntosali, Bodyworkout... Kunto nousi, läski suli ja lihakset kasvoivat. Toki omaan silmään kroppa näytti samalta raskauksien muokkaamine löllöineen, mutta koin, että olin löytänyt sen todellisen liikkumisen riemun. Endorfiinien hyökkäys tuntui upealta. Kuntoilun myötä tapasin myös uusia ihmisiä, yhdessä treenaaminen tuntui monin verroin mukavammalta.

Viime kesänä 2016 teimme Minnan kanssa unohtumattoman fillariretken, kiersimme Saariston Rengasreitin 220km kolmessa päivässä. Oma harjoitteluni jäi edellisillan koelenkkiin naapurin postilaatikolle ja takaisin :-) Retki oli suuri seikkailu, kesän kiistaton kohokohta, tietynlainen henkinen ja fyysinen testi, johon olen muistoissani palannut yhä uudelleen.

Jo aiemmin keväällä olin tuntenut outoa voimattomuutta, loppukesästä en pystynyt enää osallistumaan normaaliin ohjattuun tuntiin. Happi ei kulkenut, käsi ei noussut. Tiesin olevani fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta joku pani hanttiin. Elokuussa tein päätöksen totaalilevosta ja summailin tilannetta. Välillä jo epäilin vian löytyvän korvien välistä, kun järjellistä syytä väsymykseeni ei meinannut löytyä. Olen koko elämäni kärsinyt matalasta hemoglobiinista, nyt fiksu (ja söpö!) lääkäri ymmärsi mittauttaa myös veren rautavarastoarvon, joka olikin kovin matala 5.
Ei ihme, ettei happi kulkenut ja olo oli naatti. Nukuin päiväunet joka päivä, sohvasta tuli paras ystäväni, elämä tuntui tahmealta puurolta. Pakolliset arkiaskareet tein ilman suurempaa intohimoa haaveillen hetkestä, jolloin taas pääsen ummistamaan silmäni. Mahdoin olla mainiota seuraa iltaisin kuorsatessani mieheni vieressä.... Ihmettelin itsekseni olinko se todella minä, joka vuosi sitten intoa puhkuen pullisteli hauiksiaan ja janosi lisää rääkkiä. Koko syksyn haaveilin reippaammasta minästä, mutta kuusi kuukautta siinä sohvannurkassa tuli maattua. Joulunpyhien jälkeen päätin, että jotain on tehtävä. Kävin varovaisesti kuntosalilla haistelemassa tuulia. Vastaanotto oli lämmin ja olo varsin kotoinen, tänne minä kaipasin!

Täytän keväällä 45 vuotta. Kuulostaa korvissani kamalalta. Olen eittämättä keski-ikäinen, ihan oikeasti aikuinen nainen. Mitäpä sitä kiertelemään. Minulla on kuusi uskomattoman fiksua lasta, joista vanhin kolkuttelee jo täysi-ikäisyyden portteja. Olen tottunut siihen, että asiat tapahtuvat nopeasti. Tässä asiassa oikotietä onneen ei ole. En tavoittele tiettyä painoindeksiä. En täydellistä kroppaa. Haluan olla kunnossa ja voida hyvin oman nahkani sisällä. Haluan haastaa itseni ja nauttia työni tuloksista. Haluan nähdä lastenlasteni arkea, olla heidän elämässään, kun sen aika on.
Haluan olla onnellinen.

Elämä on täynnä uusia alkuja. Tammikuu 2017 on minun uusi, armollinen alkuni. "
-Mari

Ps. Marin edellisen blogikirjoituksen löydät sivupalkista, "Kaverin kynästä: Miten saada sohvaperuna kotiäiti liikkumaan -ja miksi?"