Hei hei Provence





Se, kun aamulla herää varhain ihan vaan siksi, että on kiva herätä uuteen päivään lasten vielä nukkuessa. Päivään, jolle ei ole sen suurempia suunnitelmia. Päivään, jonka antaa alkaa omalla tahdillaan puuron kiehuessa kaasuhellan hitaalla lämmöllä.
Se, kun lähtee juoksulenkille aamun alkaessa. Tietämättä juokseeko vitosen vai kympin vai jotain siltä väliltä. Kun sillä juostulla matkalla ei ole paljoakaan merkitystä. Merkitystä on sillä fiiliksellä, että ylipäätään voi juosta, saa juosta.
Se, kun pullaikävässään ripauttaa kahvin joukkoon kotoa tuotua kardemummaa ja ottaa palan suklaata. Tai keksin. Tai ne molemmat. Ja istuu terassille kuuntelemaan kaskaiden kiihkeää keskustelua. Ihan vaan istuu ja kuuntelee. On.
Se, kun kuulee siinä pihalla istuessaan, kuinka naapurin mies korkean pensasaidan takana hakeutuu pihamaallensa rentoutumaan, kello jotakin 17-18 välillä. Ne verkkaiset askeleet, kädessä kannettava radio. Radiossa milloin Abba ja Dancing Queen, välillä Michael Jacksonin Black&White. Hymyillyttää. Että mikähän radiokanava se tämmöinen täällä. Väliin yskän puuskaa pukkaa. Ehkäpä tupakki-miehiä hän. Välillä pulahtaa hetkeksi uima-altaaseen. Ei viivy kauaa. Toisessa pihassa illan tullen emäntä kutsuu maanitelevalla, lempeällä äänellä "Minjaa". Ensimmäisinä kertoina hätkähdin, että minuako se kutsuu, sillä ihan Minnalta kuulosti kutsuhuuto. Tulimme siihen tulokseen, ettei minua kuitenkaan tarkoita vaan ehkä kissaa.
Se, kun ajelet miehen kanssa pitkin Provencen maaseutua syöden nälkään auringon lämmittämiä kirsikoita, jotka ostit hetki sitten erään kylän kirkon vieressä olleelta torimyyjältä. Ostit myös kirsikkanektariinia, koska oli niin kova janokin. Autossa ikkunat auki, vauhtia niin, että tukka tuulessa heiluu. Kirsikoita molemmilla suu täynnä. Syljetään kivet avonaisista ikkunoista toivoen, ettei just nyt tule autoa vastaan. Kaksi suomalaista. Mukamas aikuisia. Räkivät autonsa ikkunasta. Ehkä itää kirsikkapuu joskus siellä pientareella. Juot väliin kirsikkanektariinia ja mietit, pitäisköhän tätä oikesti vedellä laimennella. Meni silti pullollinen. Herkkua oli. Kirsikoista jätetään osa kotona odottaville lapsille.
Se, kun puret hammasta yhteen, ettet turhautuisi lasten kitinästä ja provosoituisi kommenteista. Kuinka kivikautinen asumus näyttää "vähä paremmalta ku meijän nykyinen". Tai "Mitä järkee tässä on, koska mitään Jeesusta ole edes olemassa".
Se, kun makaat auringossa ja tunnet, miten solarpower imeytyy ihosi alle. Samalla kuuntelet lasten ilakointia uima-altaassa. "Kato äiti"-huutoja, kun voltti-kärrynpyörä-käsilläseisonta-silta ym. vesiakrobatiatemput päivä päivältä hurjistuvat, monipuolistuvat. Veden alla sukelluksissa ollaan kauemmin kuin pinnalla.
Se, kun vuokraisäntä tuo eteesi korillisen puusta keräämiään viikunoita ja aprikooseja.
Se, kun hyppäät keskelle laventeli-unelmaa. Peltoja, joista olet nähnyt kuvia. Kuvien perusteella luonut mielikuvan. Saanut unelman. Että jos joskus. Jos joskus olisin se tyttö, joka kulkee laventelipellolla. Kuulee ampiaisten surinat laventelin kukissa. Näkee sen valtavan meren, joka pelloista muodostuu. Ja olin. Se tyttö. Joka ehti näkemään. Kiitos helteiden ja aikaisemman laventelikauden. Kiitos.Yksi vaikuttavimmista hetkistä. Yhdessä rakkaani kanssa siellä laventelimeressä. Hän, joka vaimolleen ne upeat pellot pyörälenkkiensä varrelta oli muistiin laittanut.


Se, kun elät arkea ihan kuin asuisit siellä. Kun saat käsiisi lähes tulikuuman bouguetten leipomosta. Ne tuoreet hedelmät pihamaan puusta. Uudet perunat ja grillatut chipolladat.
Se, kun mielessä ei ole, että tämä joskus loppuukin. Kunnes sitten se on mielessä. Ja kun se mieli on ristiriitainen. Hämmentynyt. Tyhjä. Ei ole onnistunut edes tämä kirjoittaminen. Kun en tiedä, mistä alkaisin, mitä kertoisin. Miksi kertoisin. Niin paljon kokemuksia, elämyksiä. Niin paljon onnea, iloa. Haikeutta. Luopumista. Yksin koettua, yhdessä miehen kanssa koettua, yhdessä perheen kanssa koettua. Kaksi kuukautta elämää Ranskassa. Rivieralla ja Provencessa. Nauttinut jokaisesta päivästä.

Se, kun hyvästelet ystävälliset vuokraisännät. Kun jaat viimeisen kerran ranskalaiset poskisuukot. Kun olet jo edellisestä illasta saakka vetisin silmin hyvästelyjen hetkeä miettinyt. Että miten siitä selviäisi. Laitat käsilaukkuun ripsivärin. Sitä kun ei kannata nyt aamulla meikkiä silmään tökkiä. Valuu kuitenkin pois. Kuulet heidän useaan kertaan sanovan "tulkaa ensi vuonna uudelleen, tulettehan uudelleen, olettehan kauemmin". Ja kun olet istumassa autoon, isäntä kerää sinulle ison kimpun laventeleja kotiin viemisiksi. Täpötäyteen autoon kyllä nyt laventeleja vielä mahtuu. Niitä sylissäni pidin ensimmäiset sadat kilometrit, kevyesti pussilla peittelin. Matkalaisten mielestä tuoksu kun oli liian voimakas. "Kamala haju, mulla tulee kohta oksennus". Ei tullut. Kimppu siirtyi takakonttiin. Sitä sieltä välillä kävin kurkkimassa. Etteivät ole katkenneet tai homehtuneet neljän reissupäivän aikana. Pienen pienen laventelin oksan säästin koko matkan ajan auton ovessa olevassa kolikkokolossa. Tuoksua nuuhkaisin aina silloin tällöin. Ja kun sulki silmänsä, pystyi kuvittelemaan itsensä Provencen pihamaalle. Tai sinne pellolle. Jos nuuhki liikaa, aiheutti se itkusilmittymistä. Aurinkolasien takaa niitä ei onneksi tarvinnut selitellä.
Se, että Unelmoit. Uskot. Uskallat. Niissä on kuulkaa ihmiselle aika hyvät Uut elämän polulle. Minulla noissa kaikissa vielä opettelemista. Tulee aina olemaan. Vaikka tämä reissu vahvisti näitä kaikkia. Unelmasta kaikki alkoi. Että jos voisi joskus olla vaan tekemättä sen ihmeemmin mitään. Olla vähän aikaa "pois töistä" vaikka kummankaan töissä ei mitään vikaa olekaan. Onneksi näin päin.
Se, että miltä nyt tuntuu olla kotona. Tänä aamuna kotiin saavuttu. Kaikista innokkaimmat kotiin palaajat nämä lapsemme. "Paras päivä" pienemmän mielestä. Aloitti heti huoneensa uudelleen järjestelyn, pölyrättiä pyydettiin ja imuri alkoi lasten toimesta laulamaan yläkerrassa ennen kuin olin purkanut laukkujamme. Mutta miltä minusta tuntuu olla kotona. Niin. Ehkä tässä pari päivää menee laskeutuessa, sisästäessä, että kotona ollaan. Se, että ihanat ystävät ovat odottaneet ja kaivanneet, lähettäneet viestejä pitkin alkuviikkoa, että missä ootte ja milloin tuutte ja joko ootte kotona ja ikävä on kova ja tuu nostamaan mut pois sohvalta. Lämmittävät niin mieltä. Ihanat ihmiset täällä. "Täytyy olla muut syyt kuin sää, miksi asua Suomessa" totesi Valbonnen asunnon vuokraaja-isäntä. Kyllä. Muut syyt ehdottomasti. Ja ehdottomasti ne muut syyt (tai muu syy) ovat rakkaat täällä.

Kiitos Sinulle, että olet kulkenut matkalla mukana. Tällä reissussamme kuin muutenkin. Huomenna tää tekstailija täyttää 40-v. Kirjoittaa siihen liittyen jotakin, kunhan reissupöhinästä selviää. Voi, ette usko, kuinka paljon toivon sitä aurinkoa, lämpöä ja paistetta teille tänne Suomeen! Pietään peukut pystyssä yhdessä tuumin, josko se auttaisi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hampaat raudoissa

Kaverin kynästä: Miten saada sohvaperuna-kotiäiti liikkumaan? Ja miksi?

Minä mikkään blogin kirjoittaja....Tiirinkosken Tehtaalla.